Se kaamea yö Turussa − kirja-arvostelu

Se kaamea yö Turussa

Salmi, Hannu: Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827. Otava 2022. 240 s.

Tuskin mikään kaupunki on saanut maailmanmainetta samalla tavalla kuin Turku vuonna 1827 ja sen jälkeisinä kuukausina. Sanoma Turun palosta levisi niin kotimaassa kuin ympäri Euroopan ja aina maapallon toiselle puolelle. Hannu Salmen kertomus tuosta kauheasta yöstä on paitsi järkyttävä kuvaus myös hieno kulttuurihistorian katsaus.

Kulttuurihistorian professori Hannu Salmi pitää 4.–5. syyskuuta 1827 raivonnutta Turun paloa Suomen historian taitekohtana. Tulipalo, joka hävitti käytännössä koko kaupungin, ei tuhonnut vain koteja, liikerakennuksia, hallintokortteleita, Tuomiokirkkoa, vaan myös kaiken sen sivistyksellisen aarteiston, joka oli koottu vuonna 1640 perustetun Turun Akatemian kirjastoon ja kokoelmiin, hovioikeuden arkistoihin ja kaupungin kirjalliseen muistiin. Tulipalossa katosi sananmukaisesti savuna ilmaan kolme neljäsosaa kaupungin rakennuksista ja se jätti 11 000 ihmistä ilman kotia. Kun kaupungissa tuolloin asui 14 000 turkulaista, koski palo seuraamuksineen käytännössä jokaista asukasta.

Palon tarina

Salmi rakentaa itse palon kuvauksen hämmästyttävän elävästi. Hänen lähteenään ovat pääasiassa palon jälkeen laaditut selvitykset tulipalon alkusyistä, palon kokeneiden turkulaisten kirjeet sekä luonnollisesti katastrofista myöhemmin kirjoitetut tutkimukset ja ympäri maailman levinneet lehtiuutiset. Hänen lähtökohtaansa voi kuvata käsitteellä katastrofipsykologia, jota termiä hän itsekin käyttää. Kirjailija lähestyy koko kaupungin tuhoa yrittämällä ja onnistumalla tunkeutua sen kokeneiden asukkaiden mieliin, reaktioihin akuutissa tilanteessa ja ajatuksiin valkean jo hiivuttua. Hän on etsinyt ja löytänyt muutaman kertomushenkilön, oikean ja aidon ihmisen, jotka taustoitetaan hyvin ja joiden toimintaa ja reaktioita seurataan tunti tunnilta, askel askeleelta, tapaus tapaukselta. Salmi taitavana kynänkäyttäjänä saa tekstinsä katastrofikuvauksesta rakennettua kaunokirjallisuuden omaisen jännitysnäytelmän, jossa ihmiset elävät, reagoivat, itkevät, ovat urheita, pettureita, sankareita, lieroja tai sitten vain tapahtumien onnettomia seuraajia. Lukija seuraa kirjan keskeishenkilöitä henkeä pidätellen, samalla kun hän kirjan etusisäkannen kartasta näkee koko sen ajan Turun katuineen, tontteineen, kortteleineen, Aurajokineen. Karttaan on merkitty kertomushenkilöiden kiinnekohdat, mutta se on samalla väline, jota katsoen voi seurata tulipalon leviämistä talo talolta, kortteli korttelilta.

Mistä kaikki alkoi

Oli syyskuun neljäs armon vuonna 1827. Turku oli siirtymässä päivän hyörinästä iltaan ja yön lepoon. Vallitsi niin sanottu porvarillinen hämärä, se vajaan tunnin pituinen hetki vuorokaudesta, jolloin vielä saattoi päätellä päivän askareita ennen keinovalojen, kynttilöiden ja lyhtyjen sytyttämistä. Kauppias Hellmanin talossakin elettiin hämärän aikaa. Isäntä itse oli liikematkalla Tukholmassa, mutta vaimo Christina ja palvelusväki olivat kotosalla. Talon toinen piika, Maria Iisakintytär Vass oli taluttanut talouden kaksi lehmää tulliaidan, taketin, ulkopuolelta Aninkaistenmäelle pihapiirissa olevaan navettaan, saanut ne lypsettyä ja meni leivintupaan taikinaa alustamaan. Christina-emäntä tunsi poikkeuksellisen vahvaa savun hajua, riensi pihalle ja näki savun nousevan navetan ylisiltä. Tuli oli irti!

Tästä kohtalokkaasta hetkestä muistuttaa turkulaisia ja kaupungissa käyviä muistolaatta Aninkaistenmäen jalkakäytävällä, paikalla, jossa aika tarkalleen Hellmanin talon pihapiirin navetta oli sijainnut. Laatta paljastettiin suurin juhlallisuuksin palon syttymisen satavuotismuistojuhlassa vuonna 1927.

Tuho

Keskiviikkona 5. syyskuuta kaupunki oli tuhoutunut. Savuavat rauniot hohkivat vielä kuumuuttaan, ihmiset olivat ulkosalla kaupungin ulkopuolen pelloilla tai kattojen alla niissä kortteleissa, jotka olivat säästyneet tulelta. Pellot olivat täynnä tavaraa, jota oli eri keinoin saatu pelastettu tulen uhatessa. Kaupunkilaiset seisoivat niitä vartioimassa – pitkäkyntisiä tuntui tällaisessakin tapauksessa löytyvän. Tuomiokirkko seisoi rauniona, ihmiset olivat kauhistuneina kuulleet kirkonkellojen putoavan tornista alas, urut olivat sulaneet. Akatemian rakennukset olivat tuhoutuneet, vain kivimuurit olivat jäljellä. Pääosin puutaloista rakennettu Turku törrötti nyt savupiippuja. Nykyisestä Turusta säästyivät Observatorio Vartiovuoren mäellä, nykyinen Luostarinmäen museoalue ja nyt jo kadonneet läntiset korttelit Puolalanmäen ja Aurajoen välillä.

Syyllistä etsitään

Palon syttymispaikka tiedettiin. Mutta mistä palo oli saanut alkunsa? Huhut alkoivat kiertää, ja siksipä jo 13. syyskuuta kaupungin kämnerinoikeus aloitti jutun tutkinnan. Koska Raatihuone oli tuhoutunut, istunnot pidettiin Seurahuoneella, sen aikaisen sosieteen juhlahuoneistossa, nykyisessä kaupungintalossa, joka oli säästynyt palolta. Hellmanin talon väkeä kuultiin ensiksi, samoin muita, joilla oli asiasta jotain kerrottavaa. Lopulta oikeus totesi, että ”se ei ollut saanut pienintäkään selkoa siitä, kuinka tai kenen tuottamuksesta tuli oli päässyt irti”. Mutta tämä ei tietenkään tyydyttänyt kansaa. Tarvittiin syyllinen. Ja sellaiseksi alettiin mieltää jo mainittu Hellmanin ”piikatyttö” Maria Vass. Tämä piikatyttö oli kylläkin jo yli kolmekymppinen naishenkilö, mutta yhtä kaikki. Jo kuulustelujen yhteydessä oli esitetty näkemys, että juuri hän olisi ollut tuona kohtalokkaana hetkenä keittämässä talia talousrakennuksessa ja sieltä tuli olisi päässyt irti. (Talin keittäminen tarkoittaa, että teurasjätteistä erotetaan 60–70 asteisessa vedessä eläinperäinen rasva, josta sitten saadaan ainekset saippuan ja kynttilöiden valmistamiseen.)

”Tieto” Marian syyllisyydestä lähti elämään omana tarinanaan, vaikka näyttöä siis ei ollut. Huhut muuttuivat todeksi, tieto levisi arkkiveisuissa ja sittemmin saivat lujan vahvistuksen kansalliskirjailija Zachris Topeliukselta, joka oli lapsena nähnyt kaukaisen palon hohdon aina kotiseudulleen Pohjanmaalle asti. Hän kuvaa teoksessaan Finland framstäldt i teckningar (1845) uinuvaa Turkua, jossa ”teurastaja Hellmanin talossa” oli keitetty talia, joka syttyi tuleen. Kauppiaasta oli tullut teurastaja ja tuli syttyi siis piian huolimattomasta tulen käsittelystä. Kun hän vielä Maamme kirjassa 1875) kirjoittaa, että ”palvelustyttö   oli puhdistanut talia, tali syttyi tuleen ja…”. Näin oli Suomen kansalle saatu tulevien sukupolvien ajaksi syyllinen Turun paloon.

Vuonna 1929 Svante Dahlström väitteli tohtoriksi Åbo Akademissa tutkimuksella Åbo brand 1827. Tuolloin hän näytti oikeudenpöytäkirjojen perusteella vakuuttavasti toteen, ettei syyllinen todella ollut ”piikatyttö” Maria Vass ja palautti kunnian tälle palvelijattarelle, joka koko loppuelämänsä oli saanut kantaa syyllisen taakkaa. Kyse oli luonnollisesti yhteisöllisestä halusta löytää syyllinen suureen onnettomuuteen ja siihenhän piikatyttö sopi hyvin. (Olihan se juuri Eeva, joka houkutti miehen syntiin ja olihan se surmavirren Kerttu, joka sai Lallin tappamaan piispa Henrikin. Ja leimataanhan Kyllikki Kalevalassa syntiseksi, kun läksi kylille, vaikka miehensä Lemminkäinen kävi jatkuvasti ”öisin kalassa”.)

Kaiken todennäköisyyden mukaan tuli lähti leviämään jonkin naapuritalon savupiipusta lentäneestä kipinästä, joka sytytti Hellmanin navetan ylisillä olleet kuivat heinät tuleen.

Uutiset leviävät

Salmi lähti myös selvittämään katastrofiuutisen leviämistä. Se lähti luonnollisesti liikkeelle sen aikaisen sanomalehdistön uutisoinnista. Tieto levisi hitaasti, mutta vakaasti ja Salmi seuraa onnettomuusuutisoinnin leviämistä pitkin Eurooppaa aina Australiaan asti. Paitsi palon laajuuteen ulkomaisessa uutisoinnissa kiinnitettiin huomiota juuri Akatemian kokemaan tuhoon ja alkoikin laaja prosessi, joka johti mm. tuhoutuneen kirjaston teosten korvaamiseen uusilla kappaleilla. Turkua tämä ei tietenkään enää lohduttanut, Turun Akatemia lakkasi olemasta ja Helsinkiin perustettiin Keisarillinen yliopisto.

Myös kotimainen kansanuutisointi sai vettä myllyynsä. Turun palosta laadittiin runoja ja erityisesti arkkiveisut saivat siitä herkullista aihetta – arkkiveisut, joita siis painettiin painoarkin kokoisina kirjallisina tuotteina, olivat haluttuja ja niitä laulettiin eri sävelmiin sovellettuina eri tilaisuuksissa. Ne olivat sinänsä aika nopeita uutisvälineitä tuohon aikaan. Kun kyse oli niinkin kauheasta tapahtumasta, kuin Turun palosta, suosio oli yhtä taattu kuin erilaisista murhatöistä kertovien arkkiveisujen sanoma.

Mutta elipä tarina Turun palosta vielä 1900-luvullakin. Hj. Nortamo laati vuonna 1925 laulun Palokundalaiste veis, jossa raumalaiset saavat tiedon, ”ett Turun gaupung ol palamaisillas”, mutta paikalle tultuaan huomaavat hälytyksen turhaksi. Ja olipa vuoden 2011 Euroopan kulttuuripääkaupungin tunnuslause ”Turku palaa”. Muisto tulipalosta vaiko pääkaupunkistatuksen paluusta, sen voi jokainen itse päätellä, mutta vuoden symbolipinssinä oli liekki ja avajaisten pyrotekniikka oli vakuuttava.

Lopuksi

Hannu Salmen teos on hyvä esimerkki siitä, miten tiedettä voidaan kirjoittaa luettavaan muotoon. Tietoa mahdutetaan kansien väliin hengästyttävän paljon, mutta sen voi kukin suodattaa oman intressinsä mukaan. Tämän päivän keskusteluun viitaten voi todeta, että viitteistön käyttö ei millään tavalla haittaa tekstin sujuvuutta eikä sen lukemista, sen sijaan viitteet – jos ja toivottavasti kun – niitä tarkastelee, antavat paljon lisätietoa leipätekstiä täydentämään. Myös lähde- ja henkilöluettelo on vakuuttava. Kirjaan on myös valittu tekstiä täydentävää kuvitusta sekä Turusta että muuten vain kokonaissävyyn sopivasti.

Lassi Saressalo